Kaupunkiaktivismiko vaikuttaa?

Tänään somessa on keskusteltu vaikuttamisesta kaupunkiaktivismin kautta. Keskusteluihin innoitti Ann-Mari Huhtasen Kiva ei riitä -kolumni Hesarissa, jossa argumentoidaan, että kaupunkiaktivismi on kuitenkin vain pikkukivaa puuhastelua, jolla ei ole suurempaa vaikutusta yhteiskuntaan tai sen rakenteisiin. Olen samaa mieltä toimittajan kanssa siitä, että joskus kaupunkiaktivismi on nurkkakuntaista puuhastelua, jossa samanmieliset ihmiset löytävä kaikupohjaa lähinnä omille mielipiteilleen ja keräävät ympärilleen porukoita, joista diversiteetti on kaukana. Kuinka paljon erilaiset tempaukset sitten vaikuttavat mihinkään, on sekin minusta hyvä kysymys. Esimerkiksi kaupunkiviljelyn suhteen ilmiö oli minusta pitkään olemassa vahvemmin mediassa kuin todellisuudessa. Aktiivisempina kaupunkiaktivistiaikoinani mietin tätä kysymystä usein, ja pohdin laitoinko energiaani ja aikaani tekemiseen, joka pohjimmiltaan on vähemmän tehokasta kuin esimerkiksi poliittinen osallistuminen?

Kysymys on kai siitä, mikä koetaan oikeaksi tavaksi vaikuttaa yhteiskuntaan, tai mikä on oikeaa osallisuutta. Perinteinen kampajoiva ja poliittisesti osallistuvat järjestötoiminta on tyypillisesti tiukan tavoitteellista: suojellaan tämä, vapautetaan tuo, muutetaan nämä asiat. Sitten pohditaan otsa rypyssä oikeita indikaattoreita vaikuttavuuden arviointiin rahoittajille, tai mietitään, miten vaikutuksista viestitään lahjoittajille mahdollisimman koskettavasti. Tämä vaatiikin jo enemmän kuin pelkkää kirkasotsaista tekemisen intoa, ja järjestöissä jää helposti ammattilaisten asiaksi. Kaupunkiaktivismitempaukset lähtevät toisenlaisista motivaatiosta: usein kiinnostuksesta tehdä joitain pientä ja konkreettista omassa elinympäristössä, joka yhtäkkiä resonoikin tuhansien ja tuhansien ihmisten ajatusten kanssa, jolloin uusi ilmiö tai liike voi syntyä esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Vaikuttavuutta tuskin monikaan erilaisia liikkeitä puolivahingossa käynnistänyt innostunut aktivistiporukka on siinä vaiheessa ehtinyt miettiä.

Itse koen, että mikäli ajatellaan, että kaupunkiaktivismi vaikuttaa nimenomaan osallisuuden kokemuksiin ihmisten arjessa, sen vaikutuksia lienee mahdoton kiistää. Toisaalta ajattelen myös, että erilaiset kaupunkiaktivismin muodot muokkaavat yhteiskuntaa hienovaraisemmilla tavoilla kuin perinteinen poliittinen osallistuminen: ne luovat keskustelumahdollisuuksia ja kohtaamispaikkoja innostuneille ihmisille, joilla on energiaa ja paloa tehdä asioita monissa eri rooleissa yhteiskunnassa. Jos uskoisin homeopatiaan, kutsuisin luultavasti kaupunkiaktivismia yhteiskunnalliseksi homeopatiaksi. Kaupunkiaktivismi on ehkä huono nimitys joillekin kaupunkiaktivismin muodoille, ja niitä pitäisi mieluummin ajatella samassa mentaalisessa lokerossa kulttuurin tuottamisen kanssa. Koska kaupunkiaktivismi kiinnostaa mediaa ja saavuttaa sitä kautta myös laajoja kansanjoukkoja, niitäkin, joita tempauksiin osallistuminen ei kiinnosta, voivat erilaiset kaupunkiaktivismin muodot luoda mahdollisuuksia nostaa erilaisia asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä, kuinka hyvin tässä on onnistuttu, voidaan tietysti olla eri mieltä – kuinka moni esimerkiksi muistaa, että Ravintolapäivä oli alunperin kapinakarnevaali Suomen liian tiukkaa ravintola-alan lainsäädäntöä vastaan?

Todellinen vaikuttavuus ja ihmisen kokemus omasta vaikutuksestaan jonkin toiminnan osana ovat myös mielestäni kaksi eri asiaa. Itse koin esimerkiksi oppineeni todella paljon yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kaupunkiviljelyaktivistina – järjestin esimerkiksi yhden keskustelutilaisuuden kumppanuusmaataloudesta ja humps, muutaman vuoden kuluttua Suomessa on useita kumppanuusmaataloustiloja. Miten tai minkälaisella panostuksella olisin voinut saada vastaavanlaisen vaikutuksen esimerkiksi toimimalla politiikassa, tai olisiko se edes ollut realistista kaltaiselleni tuntemattomalle ja vähän aralle nuorehkolle naiselle? Kiva ei riitä -kolumnissa argumentoidaan myös, että joskus neulegraffiti voi olla vain neulegraffiti, eli ei merkitä tekijälleen sen kummempaa kokemusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Hyvä kysymys on myös, onko mielenosoitukseen osallistuminen aina todellinen, vakavahenkinen mielenilmaisu – vai hyvä tilaisuus nähdä kavereita ja lähteä baariin miekkarijatkoille? Tarvitseeko vaikuttamisen olla täysin tiedostettua, jotta se olisi todellista vaikuttamista? Koenko oikeaa osallisuutta vain silloin, kun osaan lähteistäen selittää, mitä se osallisuus oikein onkaan?