Osallistuin viime viikolla Seija Uiton läksiäisiin työpaikallani Rauhanasemalla. Yksi Rauhanaseman kolmikymmenvuotisen värikkään historian näkyvistä hahmoista oli jäämässä sivuun ja uusia tuulia oli tiedossa Rauhanasemalle. Paikalle oli saapunut joitain rauhanliikkeen vanhoja aktiiveja, ja tietenkin vanhoja aikoja muisteltiin hymysuin. Monet aikoinaan ideologian liekit silmissä leiskuen laaditut kannaotot maailmanpoliittisiin tapahtumiin kirvoittivat nyt naurun kahvipöytäseurueelta, samaten ”maltillisten porvareiden” laatimat mustat listat erinäisten järjestöjen työntekijöistä, ja jopa sekin vanha kärhämä, että kenen idea Rauhanaseman siirto nykyiselle paikalleen oikeastaan olikaan. Minuakin hymyilytti ja nauratti, ehkä eniten se huumori jolla vanhemmat rauhanaktivistit nuoruuden toimiaan muistelivat.
Itse mietin montaakin asiaa. Ensinnäkin: onko niitä liikkeitä, joita olen itse ollut perustamassa olemassa enää kolmenkymmenen vuoden päästä? Muistaako silloin kukaan, mitä on kaupunkiviljely tai kumppanuusmaatalous? Istutaanko silloin jossain kahvipöydän ääressä muistelemassa värikkäiden hahmojen vauhdikkaita tempauksia? Ennen kaikkea, onko joskus aika, että voi muistella kaikkia niitä tällä hetkellä raastavalta ja tuoreelta tuntuvia asioita lempeästi, hymy huulessa? Silloin kun on itse prosessissa, tekemässä asioita silmät ideologiasta leiskuen, kauhunkyyneliä epämukavuusalueella vuodattaen, epäonnistumista peläten ja jokaisesta pienenpienestäkin edistysaskeleesta riemuiten, on vaikea kuvitella, että on olemassa myös niitä vuosikymmenien aikaperspektiivejä, joiden suhteen loppujen lopuksi tärkeintä oli vain olla se pieni osa jossain muutoksessa, jonka käynnistymisen yhteiskunnalliset ilmiöt olivat mahdollistaneet.
Kuusikymmentäluvun järjestötoimintatarinoita kuunnellessa tulee helposti olo, että nykyajan järjestötoiminta on kovin aatteetonta, hajutonta ja mautonta verrattuna entisaikoihin. Tuskinpa ketään nykyään lisätään mustalle listalla väärän ismin kannattamisen takia, ja nykyajan järjestöpersoonatkin tuntuvat olevan kiiltäväpintaisia uraohjuksia. Toisaalta, ei pidä unohtaa, että nykyään aatteet saattavatkin yllättäen ottaa yhteen puukotusyrityksen muodossa. Mustat listat eivät enää riitäkään, vaan ideologioiden ristiriidat saavat kovempia ja raaempia muotoja, jotka eivät takuulla naurata edes kolmenkymmenen vuoden päästä. Yhteiskunnallisten arvojen koventumisesta puhutaan niin paljon, että en itse haluaisi veisata samaa virttä, varsinkin kun monessa asiassa ovat nykyään vallalla huomattavasti pehmeämmät arvot kuin vuosikymmeniä sitten.
No, aika aikansa kutakin. Joskus on lohdullista ajatella, että ennen meitä on ollut monia sukupolvia, jotka ovat halunneet muuttaa maailmaa, ja myös onnistuneet siinä. Ehkä ihmiset ovat kyllästyneet ideologiohin, ja haluavat itse päättää, miten maailmaa muutetaan? Ravintolapäivän ja kaupunkiviljelyn kaltaiset ilmiöt ovat eräänlaista taviksien suoraa toimintaa, jonka takana ei ole voimakasta radikaalia ideologiaa, mutta silti huomattavaa yhteiskunnallista muutospotentiaalia. Ne tuntuvat sanovan: me haluamme maailman, jonka voimme itse rakentaa, emme vain osallistua päätöksentekoon.
Nykyään puhutaan paljon osallisuudesta ja osallistamisesta, vastakohtana syrjäytymiselle. Todellinen osallisuus ei ole ylhäältäpäin määriteltävissä, vaan syntyy aktiivisten ihmisten omasta toiminnasta ja osallisuudesta siihen toimintaan. Aktiivinen ihminen ei osallistu, vaan tekee niitä asioita jotka itse kokee mielekkäiksi. Hän ei mitenkään välttämättä halua leikkiä kivan osallisuustädin tai -sedän osoittamaa osallisuusleikkiä, vaan muuttaa sen sijaan maailmaa itse parhaaksi katsomallaan tavalla, tai elää elämäänsä niinkuin itse haluaa ja kokee osallisuutta itselleen merkittäviin yhteisöihin. Oikea osallistaminen sisältää aina mahdollisuuden muutokseen, joka ei kuitenkaan välttämättä johda siihen suuntaan jonka osallistaja on parhaaksi katsonut. Oikea osallisuus on valtaa, ei passiivista mukanaseuraamista. Siksi se on niin vaikeaa!
Salla Kuuluvainen 